Välillä näinkin.

Lasten kanssa ei kovin usein mene asiat niin kun on suunnitellu.
Oon aina tykänny suunnitella ja järjestellä asioita. Kova oppiminen on
ollukin siinä, ettei kaikki mene aina lähes koskaaan suunnitellusti.
Asenne ratkaisee pitkälle, mutta ei sitä asennettakaan aina voi löytyä.
Ja jos lapsilla ja aikuisilla sattuu olemaan huono päivä samaan aikaan
niin huhheijaa vaan!

Esimerkiksi tänään aamulla. Ajattelin, että lähdetään lähikauppaan
kävellen ilman rattaita kun matka on niin lyhyt ja Nella varmasti mielellään kävelisi.
Kiukuttelu alkoi jo vaatteita pukiessa. Yltyi vaan kun ulos asti päästiin.
Siinä vaiheessa Noa liittyi mukaan ja huuteli ettei lähde kauppaan.

Se siitä mukavan leppoisasta aamusta. Kiljuvat vekarat kainaloon ja
eikun menoksi. Noa pyöri matkan varrella kaikki koiran kusiset
penkat läpi eikä mennyt mitkään kiellot jakeluun. Autotiekin meni ihan vieressä.
Nella raivosi. Halusi syliin, sylistä pois. Ei halunnut kävellä, halusi kävellä.

Paluu matkalla Nella tahtoi kantaa oman kokoista kauppakassia.
Raivosi kun ei jaksanut, mutta kassista oli pakko pitää kiinni kaksin
käsin. Noa huiteli taas penkoissa ja nyt ei haluttu lähteä
kotiin. Molemmat kiljuivat kilpaa. Ah!

Tällä viikolla on useesti saanu laskea kymmeneen hiljaa itsekseen.
On nuo murut välillä niin raivostuttavan ihania :)

Luojan kiitos saadaan huomenna vähän hengähtää ennen Helsingin
reissua. Kaverilla on kolmekymppiset. Joutuu ehkä ottamaan muutaman.

Iloista Ystävänpäivää!

:)