Tuntuu taas kovin haikealta miten nopeasti nuo lapset
kasvavat. Päiviin mahtuu paljon ihania hetkiä noiden
kahden seurassa. Tänäänkin taas mietin ettei varmaan
mene enää kovin kauaa siihen kun meidän 3 ja puol veellä alkaa olemaan
ihan omat jutut ja kaverit. Ei enää niitä hassuja höpötyksiä
ja ihmetyksiä mitä vielä kuulee paljon.
"Äiti, haluatko nukkua minun vielessä? Jos haluat niin
sitten pitää olla nätisti, ei saa pyöliä eikä hyöliä ettei
helätä sikkoa. Jos helätät sikkon niin sitten meet kyllä
iskän vieleen nukkumaan ihan yssin."
Nukutaan pojan kanssa päikkärit useasti vierekkäin ja
kysyn aina haluaako nukkua äitin vieressä. Nyt
sain kysymyksen takaisin päin ja ihan kun omasta suusta ;)
Välillä on tullut uhkailtua jos ei äitin vieressä osata
olla kiltisti niin sitten mennään omaan sänkyyn
päikkäreille..
Tänään on äitiä silitelty ja kerrottu kuinka ihana äiti on.
Kesken leikkien tullaan sanomaan, että
"äiti mie lakastan siuta" "äiti sie olet ihana äiti"
:)
Pitäisi useammin kirjoitella noita pikkumiehen tarinoita ylös,
ne unohtuu niin helposti.
Haikealta tuntuu myös se, ettei mene enää kauaa
kun täytyy alkaa miettimään hoitokuvioita lapsille.
Viimoisia kuukausia viedään tästä meidän
kiireettömästä arjesta, ajatus tuntuu tällä hetkellä
hyvinkin ahdistavalta. Varsinkin kun tuo pienempi
versio tuntuu takertuvan äitiin yhä enemmän ja enemmän.
Miten ikinä raaskin olla noista päivät erossa?! :(
